RoadTrip Uganda #1: Te kaksi kuolette varmasti Ugandassa

„Uganda pitää kuitenkin suunnitella etukäteen, muuten ette palaa Afrikasta.” Vanha ystäväni valmisti minua Afrikan-matkaamme niin hyvin kuin osasi. Mutta lopulta epäonnistuimme suunnittelussa täysin. Uganda oli meille lähes tuntematon maa, ja lähdimme sinne varsin kevein varustein. Varasimme majoituksen ainoastaan ensimmäiselle ja viimeiselle yölle, hankimme auton ja ostimme retken gorillojen luo. Meillä oli katettuna 3 päivää 14:stä. Sekin oli enemmän kuin yleensä. Luotimme mobiiliverkkoon. Miten se toimisi, siitä meillä ei ollut aavistustakaan. Joillakin Facebookissa oli selvä mielipide siitä, miten meille kävisi: „Te kaksi kuolette varmasti Ugandassa.”  

Lentokentällä: „Ja onko Uganda hyvä turisteille?”

Suunnittelematta jättäminen ei ollut täysin vapaaehtoinen valinta. Ugandasta on vaikea löytää tuoretta tietoa, sillä se ei ole aivan suosituin matkakohde.

Sen osoittaa myös keskustelumme lentokentällä: ”Ja asutteko te Ugandassa?” ”Ei, me menemme sinne lomalle.” ”Onko Uganda hyvä turisteille?” ”No, me toivotaan niin.”

Matkaoppaan saa siksi vain englanniksi. Ennen matkaa yritimme tilata sellaisen, mutta se ei koskaan saapunut. Odotimme sitä kolme viikkoa ja meille vakuuteltiin joka toinen päivä, että se tulee kolmessa päivässä. Lopulta paljastui, ettei sitä ollutkaan. Nyt jälkeenpäin ajattelen, että se oli ehkä enne siitä, miten Ugandassa asiat toimisivat.

Ja silloin alkoi hermostuttaa. Viikkoa ennen lähtöä meillä ei ollut mitään. Internetistä löysimme vain hyvin hajanaista tietoa. Sillä kun turistit ylipäätään lähtevät Ugandaan, he matkustavat matkatoimiston kautta tai henkilökohtaisen kuljettajan kanssa. Eivät yksin, teltan kanssa ja vielä ilman kunnon suunnitelmaa. Ja juuri niin me teimme.

Egyptissä olimme lähellä joutua vankilaan

Adrenaliini iski jo ennen kuin jalkamme kosketti Ugandan maaperää – olimme vähällä joutua vankilaan Egyptissä. Kairoon laskeuduttuamme näimme turvatarkastuksen edessä kaksimetrisen kyltin: dronet kielletty. Aikaa miettiä tai keskustella ei ollut, näimme kyltin noin minuutti ennen kuin reppu meni skannerin läpi. Seisoin hihnan toisella puolella ja katselin, kuinka käsimatkatavara dronen kera palasi useaan kertaan tunneliin, ja hoin mielessäni kaikki rukoukset, jotka mummoni oli lapsena minulle opettanut.

”Avatkaa se.” sanoi egyptiläinen nainen ja osoitti monitorilla repussa olevaa esinettä. Mutta se ei ollut drone. Epäilyttävältä näytti dronen ulkoinen akku. Nainen tutki sitä hetken ja palautti sen sitten meille. Olimme vapaita.

Afrikan suurin vihollinen: drone

Iloinen tunne katosi, kun tajusimme, että ennen koneeseen nousua tulisi vielä yksi skannaus. Missään EgyptAirin sivuilla emme olleet nähneet dronekieltoa. ”Ahaa, Egyptissä on kielletty jopa dronen omistaminen. Täällä lukee, että meidät voidaan panna suoraan telkien taakse.” ”No annetaan niille se drone. Kyllä se järjestyy, joku täällä kirjoittaa, että häneltä otettiin vain potkurit pois.” tuumimme ja lähes kohtaloomme alistuneina astuimme toiseen tarkastukseen. Taas se meni läpi.

Mutta lopulta se otettiin meiltä pois. Heti Entebben lentokentällä. Kävi ilmi, että myöskään Ugandan tapauksessa internetistä ei löydy oikeaa tietoa droneista. Rakkaat ugandalaiset pahoittelivat kovasti. „Meillä on täällä droneille erityinen huone, joten voitte hakea sen myöhemmin.” Myöhemmin saimme selville, että jos heille antaa 200 dollaria, sen saa mukaansa. ”Meillä on noin 54 heimoa ja jokaisella on oma kielensä. Siksi on hyvä, että englanti on virallinen kieli.” Kello on neljä aamulla ja ajamme pölyisiä katuja pitkin vähintään kaksikymmentä vuotta vanhalla autolla. Kuljettajamme Via Via -vierastalolta kertoo innokkaasti ugandalaisesta kulttuurista. Hän kertoo eri heimojen tavoista.

”No ja sitten on tällaisia heimoja, jotka tekevät ympärileikkauksia. Myös naisille. Ja se on todella kamalaa.” hän kommentoi, mutta ei pysähdy siihen enempää vaan jatkaa, samalla kun tie käy yhä huonommaksi ja me vain toivomme jo pääsevämme perille. Sitten hän pysähtyy betoniaidan viereen, jonka päällä on piikkilankaa. Näemme majoituksemme kyltin ja valtavan portin, joka hitaasti avautuu. ”Ja mitä varten teillä on tuo piikkilanka? Onko se eläimiä vastaan?” Lukáš kysyy, mutta molemmat tiedämme jo etukäteen vastauksen. ”Ei. Ihmisiä vastaan. Tälläkin kaupunginosalla on ongelmansa.”

Ugandalaisille olen valkoinen kävelevä dollari

Heräsimme aamun Ugandaan entisessä pääkaupungissa Entebbessä. Juon kahvia vierastalolla ja pureskelen banaanilettuja vuoren korkuisen eksoottisen hedelmäkasan kera. Tuntuu kuin olisin paratiisissa. Kaikki ovat meille ystävällisiä, alan sanoa, että he ovat kuin afrikkalaisia kanadalaisia. Mutta vain siihen hetkeen asti, kun tajuan, että me olemme heille vain käveleviä dollareita.

He astuvat likaisesta majasta, mutta yllään heillä on kaunis mekko Auto tuodaan meille vasta seuraavana päivänä, joten lähdemme tutkimaan seutua jalan. Lapset vilkuttavat meille, aikuiset tuijottavat tai myös vilkuttavat, aivan kuin eivät olisi koskaan aiemmin nähneet valkoista ihoa. Naiset kantavat päänsä päällä ihan kaikkea, olkia, bensakanistereita ja tukkeja.

Myös miehet auttavat itseään päällään. Naiset kuitenkin kiehtovat meitä enemmän. Vaikka he astuisivat kuinka kurjasta hökkelistä, he ovat aina tyylikkäästi pukeutuneita värikkäisiin mekkoihin ja täydellisin kampauksin. Likaisen olkimajan edessä nämä ilmestykset vaikuttavat kuin käveleviltä oksymoroneilta.

Toimin oppaana vapaaehtoisesti ja ilmaiseksi. Mutta maksa nyt. Paikallisessa kasvitieteellisessä puutarhassa maksoimme sisäänpääsystä ja kamerasta ja kuvittelimme jo mielessämme romanttista kävelyä viidakossa apinoiden keskellä. Mutta tuskin olimme luovuttaneet rahat, kun huomasimme, että vieressämme seisoo ugandalainen, joka afrikkalaisella englannillaan kertoo minulle, että edessämme on mangopuu.

”Toimin täällä oppaana vapaaehtoisesti, en saa palkkaa, koska opiskelen yliopistossa, haluan tulla rangeriksi.” Kumpikaan meistä ei ole kovin hyvä sanomaan ihmisille ei, joten annoimme hänen kertoa kukista ja hän muutti romanttisen kävelymme apinoiden keskellä kasvitieteelliseksi luennoksi. ”Ja nyt on aika, että maksatte minulle.” Lukáš katsoi häntä ja antoi sitten hänelle 10 000 Ugandan shillinkiä. ”Se on liian vähän, normaalisti saan 10 000 per henkilö.”

Opimme sanomaan ei

Rahaa meiltä yritetään aina kiskoa lisää. Joskus se otetaan suoraan puheeksi ja rahaa pyydetään, mutta useimmiten mennään tunteellisesti vaarallisille vesille, ja niinpä kuuntelemme pari minuuttia päivässä, kuinka köyhiä he täällä ovat, tai kuinka opas-rangerimme soittaa edessämme vaimolleen englanniksi, ettei heillä ole tarpeeksi rahaa jouluun. Emme ehkä olisi tajunneet, että hän yrittää saada meiltä rahaa, ellei hän kymmenen minuuttia aiemmin olisi soittanut vaimolleen swahiliksi. Miksi hän yhtäkkiä puhuisi tälle englanniksi? Toisinaan he keksivät perivänsä maksuja matkasta kansallispuistoon, tai yrittävät vakuuttaa, että telttailu maksaa 20 dollaria per henkilö, vaikka sivuilla lukee 10. Useimmiten annamme ylimääräiset rahat, mutta vähitellen varat ehtyvät. Uganda on turisteille paradoksaalisesti melko kallis. Ja niin opimme sanomaan ei. Ugandalaiset ottavat sen urheilullisesti. „10 dollaria per henkilö sekin hyvä.”

Sitä että olet kehitysmaassa, et unohda ihan heti

Aika kuluu täällä hieman eri tavalla. Bussit lähtevät, kun ne täyttyvät, joten niitä voi joutua odottamaan tunnin, jopa päivän. Kun kysymme vastaanotosta, mihin asti baari on auki, meille vastataan ”Myöhempään.” Aluksi luulemme, että se on vitsi, mutta ”myöhempään” on täällä tavallinen aikamääre. Emme tiedä montako tuntia se on, tai onko se jokin tarkka luku, mutta joskus myös supermarketeissa lukee kyltissä ”auki myöhempään”.

Baari on auki myöhempään Numerot tuntuvat olevan todellinen ugandalainen ongelma. Sisäänpääsymaksut on toisinaan kirjoitettu puoliksi Ugandan shillingeissä ja puoliksi dollareissa. Ihmisten sisäänpääsy maksetaan dollareissa ja auton sisäänpääsy shillingeissä. Jos haluat muuntaa ne yhteen valuuttaan, siihen menee hitosti aikaa. 20 000 shillingistä 13 000 vähentäminen on työtä laskimelle. Ei silloin tällöin, vaan aina. Jostain syystä täällä ei myöskään haluta ennen vuotta 2011 painettuja Yhdysvaltain dollareita. Niistä saa huonomman kurssin shillingeinä. Miksi, sitä emme saaneet selville.

Aamulla ugandalainen toi meille auton. Ugandalaiset ovat yleisesti ottaen hyvin heikkoja organisoinnissa, mutta tämä meidän tyyppimme oli kai sekavin ugandalainen, jonka olemme tavanneet. Hänen piti palata luoksemme useaan otteeseen. Ensin hän unohti antaa meille puhelimen, jonka hän lähetti toisen paikallisen mukana. „Nyt huomaan, että hän unohti ostaa teille SIM-kortin, joten hankkikaa se itse.”

Toimivan nettiyhteyden merkitystä ei kannata aliarvioida – Ugandassa kartalla suunnistaminen ja tiedon etsiminen ilman verkkoa on lähes mahdotonta. Suosittelemme hankkimaan eSIM-kortin etukäteen, jotta et jää täysin paikallisten SIM-korttien varaan. Esimerkiksi Holafly tai Yesim toimivat kätevästi jo ennen kentältä poistumista. Mutta siihen se ei loppunut. Neljän tunnin kuluttua ajamme jo unohtelevaa kaveria takaa Entebben kaduilla uudelleen, yritämme tulkita oikein hänen afrikkalaista englantiaan ja toivomme, että pääsemme tänään pois tästä sekamelskasta. Hän oli unohtanut antaa meille kaikkein tärkeimmän: gorillalupamme.

Miksi ugandalaiset pelkäävät sadetta

Kun vihdoin lähdemme Entebbestä, on jo keskipäivä. Päästäksemme määränpäähämme meidän on ajettava pääkaupungin Kampalan läpi. On mahdotonta erottaa, olemmeko jo siellä vai emme, sillä talot eivät väisty kilometrilläkään, liikenne vain tihenee tihenemistään. Eikä kylttiä missään. Kaksi alkuperäistä kaistaa muuttuu ugandalaisen luovuuden ansiosta viideksi, ja vieressämme tööttäävät taksit ja boda bodat (moottoripyörätaksit). Lukášilla ovat kädet aivan punaiset siitä, kuinka lujaa hän puristaa rattia. Afrikan tiet eivät ole mitään eurooppalaisten tai amerikkalaisten teiden kaltaisia. Ja täällä ajetaan vielä vasemmalla puolella. Päälle vielä alkaa sataa.

Hetken iloitsemme. Ensimmäisen pisaran myötä kadut tyhjenevät. Ugandalaiset eivät nimittäin tee sateella yhtään mitään, paitsi juoksevat minne tahansa, missä on kuivaa. Elämä pysähtyy. Boda bodat katoavat kuin maan nielaisemina ja me pääsemme vapaasti ajamaan.

Hetken kuluttua ymmärrämme miksi ja lakkaamme iloitsemasta – tie on 10 minuutissa tulvillaan vettä ja meistä tuntuu, että tulva on tullut. Veden alle jäänyt tie saa uusia muotoja, ja lopulta myös meidän on pysähdyttävä. Sateen saaminen niskaamme kaikkein sopimattomimmassa tilanteessa on jotain, missä onnistumme matkallamme säännöllisesti. Mutta sadekaudesta olemme iloisia. Tunnin sadekuuron kerran neljässä päivässä me kestämme, ja siitä hyvästä luonto lahjoittaa meille vihreyttä. Upeaa vihreyttä, joka pääsesongin aikaan muuttuu nopeasti keltaiseksi autiomaaksi.

Ensi kerralla kerromme eläimistä ja kuolemantiestä kansallispuistoon…