Paprikakauppias vilkuttaa minulle. Olemme Romania-matkallamme jälleen paikassa, jossa ei ainakaan turistivilinää tarvitse pelätä.
”Mitä sinä teet?”
”Herra haluaa ottaa kuvan paprikan kanssa.” Nelikymppinen punaisten paprikoiden kauppias poseeraa, esittelee mallikkaasti kasvattamiaan vihanneksia ja hymyilee meille. Kävelemme hedelmä- ja vihannestorilla likaisessa kaupungissa nimeltä Targu Jiu, joka koki kukoistuksensa joko kauan sitten tai ei ollenkaan.
Kaupunki muistuttaa enemmän Kiinaa kuin Eurooppaa. Kommunistiaikaisia betonitaloja, likaa kaduilla, rikkinäisiä ikkunoita ja ruman näköisiä liikkeiden näyteikkunoita, jotka ovat kuin suoraan 1950-luvulta. Vain yksi modernin näköinen kahvila vihjaa meille, että olemme yhä 2000-luvulla. Targu Jiussa se vaikuttaa melko futuristiselta. Mitäpä siitä. Ihmiset ovat kuitenkin mukavia, nauravat ja tarkkailevat meitä uteliaina. Aivan kuin he eivät olisi eläessään nähneet vaaleatukkaisia ihmisiä.
”Tyttäreni opiskeli Prahassa!” ilmoittaa innoissaan keski-ikäinen rouva, jolta pyysimme apua löytääksemme tien Päättymättömälle pylväälle (Coloana Fara Sfarsit). Se oli pitkään aikaan viimeinen kerta, kun juttelimme Romaniassa englanniksi. Rikkonaisella englannillaan hän selitti, mitä kautta meidän tulisi kävellä ainoalle paikalliselle nähtävyydelle, jota kannattaa katsoa – ja me harhailimme silti vielä yli puoli tuntia. Ehkä emme sittenkään ymmärtäneet toisiamme.
Paikka, jonka matkailupotentiaalia ei ole hyödynnetty
Tonavaa pitkin lähdimme kohti Banátia. Tämä vaikuttava, mahtava vuorten välissä virtaava joki vaikuttaa paikoin hyödyntämättömältä alueelta, jolla olisi valtava matkailupotentiaali. Vuosikymmeniä vanhoja kommunistiaikaisia kylpylöitä ja lomakeskuksia ei täällä ole yhtä paljon kuin muualla Tonavan varrella. Suurin osa rannoista on siksi eräänlainen ihmisistä tyhjä keidas.
Ainoa, mikä häiritsi idyllistä ajelua, olivat lähes kaikkialle heitellyt roskat, ja hieman hermostuimme tiellä lojuvista valtavista lohkareista, jotka lähes estivät läpiajon. Aina kun sen jälkeen kohtasimme kyltin ”varo putoavia kiviä”, sisällämme kolahti hieman. (VIDEO)
https://youtu.be/A-NX3etScs0Ulkomailla omat maanmiehet kohtelevat toisiaan paremmin
”Haluatteko kyydin?”
”Ehkä emme tuosta kieltäydy,” vastaa meille nelikymppinen pari, joka oli lähtenyt Banátiin vaellusretkelle. Tänään he olivat kävelleet jo 30 kilometriä. Ensimmäistä kertaa elämässämme otamme tuntemattomia ihmisiä autoon kyytiin. Kun kohtaat maanmiehiäsi ulkomailla, tunnet heihin jotenkin läheisyyttä. Ja niin kyyditsemme heidät Pyhään Helenaan ja otamme heidän kanssaan oluen paikallisessa pubissa. Tänään täällä on taas noin 35 astetta lämmintä. Lampaiden kellojen kilinä, näkymä Tonavan tyynelle pinnalle ja tuulivoimalat. Sitä on Pyhä Helena.
”Päivää”, tervehtii meitä tšekkiläinen lammaspaimen. Hymyilemme hänelle niin leveästi kuin pystymme. Pyhä Helena on kauniisti hoidettu tšekkiläinen kylä Banátissa. Verrattuna viereiseen romanialaiseen pikkukylään se on rauhan ja puhtauden keidas. Talot on koristeltu värikkäillä kaakeleilla, pihat siistittyjä ja ihmisillä on pyöreät slaavilaiset kasvot. Ja mikä tärkeintä, mikä kiehtoi Lukášia eniten: jopa palokunnalla on kyltti ”palokunta”.
Ehdottomasti täällä ei kuitenkaan näytä siltä, että kenelläkään menisi huonosti tai että kukaan tarvitsisi apua, kuten joissakin tšekkiläisissä matkakertomuksissa kuvataan. Pikemminkin päinvastoin.
Ystävystyimme paikallisen koiran kanssa, imimme itseemme kunnolla tuulivoimaloiden näkymän ja lähdimme matkaan seuraavaan tšekkiläiseen kylään – Gerníkiin.
20 kilometrin kauhumatka
Emme oikein ymmärtäneet, miksi 20 kilometrin ajaminen kestäisi tunnin.
”Navigaattori ei varmaan taas toimi,” vakuutimme toisillemme, mutta pian aloimme katua, ettemme jääneet pidemmäksi aikaa Pyhään Helenaan ja ajaneet suoraan Oravitaan.
Lampaiden kellot olivat lakanneet kilisemästä, ympärillämme oli pelto, jolla vilahti siellä täällä laihoja hevosia. Aurinko laskeutui hitaasti rappeutuneiden rakennusten taakse, joista oli jäljellä vain kauhua herättäviä betonielementtejä. Ja näiden elementtien lomassa näimme osiin purettuja autoja, vaatteita ja roskia. Ymmärsimme, ettei täällä asu romanttisia kiertolaisromaneja. Täällä asuu romaneja, jotka eivät hymyile meille.
Ajoimme romanialaiseen kylään kuin heräisimme unesta painajaiseen. Kukaan ei uskoisi, että muutaman kilometrin päässä on siistejä tšekkiläisiä pikkukyliä ja idyllinen maisema. Etenimme kuoppaisella ja vaarallisella soratieksi muuttuneella asfaltilla noin 10 km/h vauhtia. Ihmiset istuivat portailla talojen edessä ja tarkkailivat meitä.
”No, kunhan heillä ei ole aseita, kaikki on hyvin, eikö? Ja mikä tärkeintä, emmehän me täällä enää aja.” Rauhoittelin sekä itseäni että Lukášia, kun näimme heidän vähemmän ystävällisiä katseitaan, jotka vastasivat kamerani laukaisimen ääneen.
Toivoimme, että kylän jälkeen asfaltti paranisi. Se ei ainoastaan jäänyt parantumatta, vaan metsä myös nielaisi automme.
”No jos meidät täällä ryöstettäisiin, emme edes pääsisi pakoon.” Melko realistinen mielikuva keppien ja kivien kanssa metsästä loikkaavista rosvoista pelotti meitä aika lailla.
Valo hiipui ja me etenimme kävelyvauhtia syvän maiseman ympäröiminä. Pimeydessä eteemme aukesi metsä, josta pilkotti entisten kaivosten monikerroksisten betonirakennusten ääriviivat. Pimeistä aukoista sisään emme nähneet mitään, mutta aavistimme, että siellä asuu joku, aivan kuten kylän edessä olleiden betonielementtien lomassa.
”MIKÄ SE OLI?” Jokin rasahti. Painoin kasvoni ikkunaa vasten ja yritin havaita liikettä metsässä.
”Oliko se vain kivi?” vastasi Lukáš epävarmasti.
”Lähdetäänkö pois?”
”Lähdetään. Täällä rikkoisimme auton pian.”
”Sitten ajamme sen kylän läpi uudestaan…” vinkuin. Minulla ei ollut siitä hyvä olo. Samalla ilahdutti, että saan kuvattua alun betonielementit, jotka yllätyksessäni unohdin kuvata ensimmäisellä kerralla.
”Älä enää kuvaa niitä.”
”Kunhan heillä ei ole aseita, kaikki on hyvin, eikö.” Yritän jälleen vitsailla, mutta naurattaa ei yhtään.
”Pysähdy,” käsken, kun ajamme ensimmäisten betonielementtien ohi, joissa asuu romaniperheitä.
”Mutta vain hetkeksi. Kuvaa nopeasti.” Jätämme moottorin käyntiin. Katselemme ympärillemme. Autioita peltoja, enää vain olkipallo voisi vieriä tietä pitkin.
”Hyvä, sain.”
Haluamme lähteä. Mutta esiin syöksyy auto ja ajaa suoraan eteemme. Automaattisesti luomeni painuvat kiinni, kun luulen, että se törmää meihin. Viime hetkellä ratissa istunut romani väisti.
”Mikä se oli!?”
”En tiedä, aja pois!” Mutta molemmat tiesimme aivan hyvin, mitä hän sillä halusi meille sanoa.
Koko matkan Oravitaan minua kalvaa oma paranoiani. En pysty nauttimaan synkästä maisemasta kuin suoraan unkarilaisesta lännenelokuvasta Mirage. Käännyn jatkuvasti ympäri ja etsin autoa, joka voisi seurata meitä, ja tuijotan navigaattorista jäljellä olevia kilometrejä määränpäähän.
Kun eteemme aukeaa Oravitan kaupunki, joka on yhtä lohduton kuin sitä ympäröivä maisema, en voi kuin huokaista helpotuksesta. Ihmisiä täällä on vain vähän, emmekä todellakaan ajaneet ykkösturistikohteeseen. Roskia. Rapistuneita seiniä. Ja pimeyttä.
🚗 Car rental on the roadVerified rental cars in RomaniaSearch with the DiscoverCars comparison engine — it compares prices from dozens of local and international rental companies, and most bookings come with free cancellation.
Compare car prices in Romania →Oletko lähdössä Romaniaan? Kokeile samaa opasta kuin me
Jos suunnittelet omaa reissua, kannattaa varata elämykset etukäteen GetYourGuiden kautta ja majoitus vaikkapa Booking.comin avulla. Ja jotta pysyt verkossa myös syrjäisillä teillä, hanki mukaan Holaflyn eSIM.
