Romania #2: Kansallisharrastus – istuminen ja tuijottaminen

Silloin, matkalla Piteștistä Târgu Jiuun, huomasin sen ensimmäistä kertaa. Ajoimme läpi kylien, jotka ovat oikeastaan vain rivi taloja päätien varrella – ilman keskustaa, ilman toria, ilman mitään sellaista, minkä perusteella kylän normaalisti tunnistaa. Ihmettelimme, ettei täällä ollut lainkaan sivukatuja, kaikki asuivat aivan päätien varressa. Mutta pian ymmärsimme, miksi. Näin Romanian maaseutu paljasti meille yhden hauskimmista puolistaan.

Yksi kylä vaihtui navigaattorissa toiseen, mutta meistä tuntui, että ajoimme yhtä loputonta asuttua tietä pitkin. Ehkä vain kahdesti pääsimme ajamaan muutaman minuutin ajan nopeammin kuin 50 km/h. Ja juuri silloin huomasimme sen ensimmäistä kertaa. Miksi korjata vanhaa, kun on helpompaa rakentaa viereen uusi? Ihmiset istuivat penkillä kauniisti koristeltujen porttiensa edessä ja katselivat päätielle. Mitä väliä sillä, että portin takana kasvoi hoitamaton pusikko, jossa lojui ruostuneita haravoita, renkaita, silmättömiä nukkeja tai auton kasviston peittämä hylky. Joskus portin takaa löytyi hylätty, romahtava talo, ja sen takaa toinen, uusi ja moderni asumus. Miksi korjata vanhaa, kun on helpompaa rakentaa heti viereen uusi? Ihmettelimme kovasti, miksei niitäkään uusia koskaan rakennettu valmiiksi. Ja ennen kaikkea, miksi Romaniassa on niin paljon keskeneräisiä taloja? Se on yksinkertaista: niin kauan kuin taloa ei ole rakennettu valmiiksi, kiinteistöveroa ei tarvitse maksaa. Mutta eniten meitä pelottivat ja samalla kiehtoivat ne katseet. Talojensa edessä istuvien ihmisten katseet, jotka seurasivat meitä. Äiti, isä, tytär, poika, mummo ja pappa. Jokainen katse kääntyi yhtä aikaa ohi ajavaan autoomme.    

Mitä he oikein pohtivat? Kuka on jo istuutunut ulos, kuka ei vielä, kenen työt ovat valmiit ja kuka on myöhässä? Vai eivätkö he pohdi mitään, vaan katsovat vain, ettei ohi aja jokin outo auto, joka esimerkiksi kuljettaa kahta vaaleatukkaista Keski-Euroopasta. Kuten myöhemmin huomasimme, istuminen ja katseleminen on täällä kansallinen tapa. Istumassa on niin yksittäisiä ihmisiä kuin kokonaisia perheitä, sen mukaan, montako talossa asuu. Asuminen sivukadulla olisi kuin rangaistus – silloinhan ei tietäisi, mitä päätiellä tapahtuu. Siksi näillä seuduilla ei ollutkaan mitään sivukatuja. Se, ettei talon edessä ole paikkaa istua, on romanialaisella maaseudulla täydellinen onnettomuus. Romanian tärkein kansallisharrastus on istuminen ja tuijottaminen. Kaupungeissa tämän harrastuksen ovat jo syrjäyttäneet kuntosalit ja kahvittelu. Mutta satumaisessa Sighișoaran kaupungissa näimme sittenkin, kuinka eräs perhe raahasi kello viiden jälkeen iltapäivällä kokoontaitettavat kalastustuolit talonsa eteen päätien varteen ja alkoi katsella. Mutta jotta tuntisit sen omalla epämiellyttävällä iholla, sinun on mentävä maaseudulle. Kaupungeissa se oli harvinaisuus.

Toinen kansallinen maaseutuharrastus on porttien hoitaminen – ne ovat usein todellisia taideteoksia. Näimme, kuinka ihmiset tulivat aamulla ulos taloistaan ja hoitivat porttejaan hellästi. Sitäkin enemmän meitä hämmästytti se viidakko, joka niiden takaa löytyi. Turistikeskus Tonttula Tunti ennen Târgu Jiuta, kun aurinko sai kauneimman kultaisen sävynsä, saavuimme kylään. Sen nimen unohdin heti, ehkä en edes huomannut sitä, mutta kylttiä, joka ilmoitti ”turistikeskuksesta”, en unohtanut. Turistikeskus tarkoitti Tonttulaa. Kuin suomalaisilla tienvarsimarkkinoilla: puisia lusikoita, turkiksia ja tontuja kaikissa mahdollisissa asennoissa ja ilmeissä myyvät kojut jatkuivat läpi koko kylän. Kaikki tämä hitaasti laskeutuvan auringon kauniissa kultaisessa sävyssä, joka tunkeutui kylän ylle, kun sen ympärillä kaikki oli kätkeytynyt ukkospilvien alle. Pysähdyimme ja lähdimme kävelylle. Naurettavan runollista – taivas repeytyi auki vain Tonttulan yllä ja loput oli verhottu musta-violettiin salamointiin. Aurinko valaisi tämän kitsch-paikan kuin pyhäkön. Sellaista jumalallista romantiikkaa tonttujen kera. Ensimmäisten sadepisaroiden myötä lähdimme.

Târgu Jiuun saavuimme pimeän tultua. Meillä oli Booking.comilta osoite, mutta se vei meidät vain virastorakennuksen luo. Harhailimme pimeydessä, joka oli jo kauan sitten laskeutunut kaupungin ylle. Onneksi Lukáš oli tulostanut hotellien osoitteet myös Googlesta, koska ne poikkesivat Booking.comin osoitteista – mutta eipä tämäkään osoite ollut oikea. Ennakointi ei auttanut. Tilanne näytti toivottomalta. Halusimme soittaa hotelliin ohjeita kysyäksemme, mutta kun astuimme ulos, meidät otti heti huostaansa tupakoiva romanialainen. Murtuneella englannilla ja tupakka suussa hän kysyi, tarvitsemmeko apua. ”Tiedätkö, missä on Enigma hotel?” Romanialainen nyökkäsi, toisti hotellin nimen ja yritti käsillään selittää, mihin suuntaan meidän tulisi ajaa. Lopuksi hän julisti: ”See, hotel Enigma.” Ja osoitti, että siellä olisi iso kyltti. Ensimmäisellä kerralla eksyimme hänen neuvojensa mukaan, mutta kun jälkikäteen analysoimme, mitä hän oli oikein yrittänyt sanoa, saavuimme lopulta Enigma-hotellille. Itse asiassa olimme ajaneet sen ohi jo useaan otteeseen ja ihmettelimme, ettemme olleet huomanneet sitä aiemmin. Se oli ainoa moderni rakennus ympäristössään ja vielä täydellisesti valaistu.  

Menossako Romaniaan? Kokeile samaa opasta kuin me