Rakensimme autoon sängyn ja lähdimme kohti Alaskaa

Nyt sataa jo kolmatta päivää. Ajamme pitkin tietä, jonka väitetään olevan yksi maailman kauneimmista teistä ja joka johtaa Alaskaan, mutta rikkinäisen tien ja tienvarren karhujen lisäksi emme ole nähneet mitään upeita maisemia. Kolmetuhatta kilometriä Calgarysta ja 30 tuntia ajoa, joista 25 sateessa. Sitä oppaat ja matkatoimistot eivät kerro, että ne kliseiset kuvat, joita ne esittelevät, eivät ole jokaisen päivän todellisuutta. Matka autolla Alaskaan on paljon muutakin kuin postikorttimaisemia.

Kahden viikon telttailun jälkeen Havaijilla lähdimme liikkeelle autolla, johon olimme rakentaneet sängyn, kohti Alaskaa. Matkustaminen Kanadassa ja Yhdysvalloissa vie meiltä vajaat kolme kuukautta. Yövymme leirintäalueilla, mutta myös supermarkettien parkkipaikoilla tai jossain piilossa pääteiden ulkopuolella. Kiipeämme vuorille, joskus pukeudumme siisteiksi ja peseydymme ja suuntaamme kaupunkiin, toisinaan emme ehkä peseydy useaan päivään, koska ei yksinkertaisesti ole missä tai ei ole rahaa leirintäalueeseen. Merkitsemme menomme huolellisesti taulukkoon, ja voit tarkastella niitä milloin tahansa. Tätä matkaa varten tienasimme rahaa viimeiset viisi kuukautta Kanadassa, jossa vietimme pienellä joulutauolla vajaan vuoden.

Matkamme alkoi torstaina 29. kesäkuuta kanadalaisessa Calgaryn kaupungissa, josta suuntasimme Lake O’Haralle, jonka väitetään olevan Kalliovuorten kaunein järvi. Mutta kaiken minkä vain pystyimme, unohdimme. Jouduimme palaamaan takaisin useaan kertaan, joten olimme myöhässä. Lake O’Haralle ei pääse noin vain – bussi täytyy varata kolme kuukautta etukäteen ja vain kesällä. Odotimme vuoden, ja kahden yön sijaan järven leirintäalueella onnistuimme varaamaan silti vain yhden.

Lähtö oli klo 10.30 ja kokoontuminen klo 10.10. Me saavuimme 10.15. Lukáš melkein unohti ottaa mukaan vuoristokengät, ja minä pakkasin sen, mitä emme tarvinneet, enkä pakannut sitä, mitä tarvitsimme. Niinpä päädyimme ylös leirintäalueelle lähes ilman ruokaa. Taas. Muilla oli mukanaan kokonaisia kassillisia ruokaa, ja meillä oli muutama patukka, kaksi banaania, kaksi purkkikeittoa ja vähän cashewpähkinöitä. Kahdeksi päiväksi, jotka meidän piti viettää vuorille kiipeillen. Ainoa onni, jota emme silloin edes tajunneet, oli sää. Kanadassa se suosi meitä vielä.

Ei siis ihme, että toisena päivänä, kun lähdimme haastavammalle kuuden tunnin vaellukselle, tokkuraisina tuskin näimme tietä eteemme. Jyrkkä nousu, jossa ylitimme 1,5 kilometrin matkalla yli 500 metrin korkeuseron, oli minulle niin rankka, että jouduin pysähtymään viiden minuutin välein. Sen päälle vatsassa kurni hermostuttavasti, enkä pystynyt vaientamaan sitä muulla kuin pienellä kourallisella cashewpähkinöitä. Kun pääsimme huipulle, seuraamme liittyi joukko kanadalaisia, jotka osoittivat karhua, joka käyskenteli laaksossa alhaalla. Annoimme heidän mennä edellä, koska meidän piti kiertää vuori kapeaa polkua pitkin. Ja yhtäkkiä näen, että he pysähtyivät ja katsovat meihin. Ajattelen, että he varmaan pelkäävät karhua ja haluavat kulkea isommassa ryhmässä.

“Tiesittekö, että teitä jahtasi grizzly? Se oli noin 100 metriä takananne!” he huutavat meille, kun saavutamme heidät. Ja yhdessä yritämme keksiä, miten varoittaa huipulla olevia ihmisiä, joita kohti karhu suuntasi. Yritämme heilutella heille, mutta ei ole mitään mahdollisuutta, että he näkisivät meidät, saati ymmärtäisivät mitä yritämme sanoa. Kaukaa kuulemme sitten pillin äänen, ja meille on selvää, että he tietävät jo karhusta. Hetken päästä varmistamme, että he ovat kunnossa, ja juoksemme jo alas ehtiäksemme ensimmäiseen bussiin autollemme.

Ajamme rakastamallamme reitillä. Reitillä, joka on kaiverrettu sydämeemme ja jonka ajoimme viime kesänä niin monta kertaa, että osaamme nimetä vuorenhuiput ja järvet sitä mukaa kun ne vähitellen ilmestyvät eteemme. Tie Lake Louiselta Jasperiin on yksi koko maailman upeimmista teistä. Emmekä ole toistaiseksi nähneet mitään sitä parempaa.

Jasperissa juhlimme “Canada Dayta”. Kanada täytti 1. heinäkuuta 150 vuotta, ja tämän kunniaksi paikallisessa puistossa tarjoillaan kahden dollarin (noin 1,80 €) sisäänpääsymaksua vastaan lettuja sekä rajattomasti kahvia ja mehua. Kaksi dollaria on kanadalaisille kuin pikkuraha.

Matkalla pois vuorilta, tietä pitkin joka on tarkoitus yhdistää meidät Alaskan valtatiehen, kiipeämme viimeiselle mäelle, ja kanadalaisten vuorten jäähyväisten myötä saapuu myös helvetti nimeltä sää.

Ensimmäisenä päivänä meihin iskevät kuin konekiväärin sarjatuli valtavat rakeet. Käännymme turhaan pakoon ja yritämme ajaa niiltä karkuun, mutta ne saavuttavat meidät. Hetken päästä pysähdymme leirintäalueen kohdalle ja yritämme suojautua, mutta turhaan. Niinpä vain rukoilemme, että se menisi jo ohi. Ja pitkien kahdenkymmenen minuutin jälkeen tämä sota säätä vastaan hellittää, ja jatkamme matkaa synkän sateen saattelemana.

Toisena päivänä ohitamme kyltin, joka kertoo meidän saapuvan kuuluisalle ja upealle Alaskan valtatielle – me näemme toistaiseksi vain sadetta. Yhdeksänsataa kilometriä sadetta.

Heräsimme sateeseen Walmartin parkkipaikalla Whitehorsen kaupungissa, Yukonin provinssissa, aavistamatta vielä, ettei tästä päivästä tulisi hyvä. Halusimme ajaa vähintään 700 km, mutta pian aloimme aavistaa, ettei mikään sellainen onnistuisi.

Haimme aamukahvin, ja aavistamatta lainkaan, että pian huutaisimme ikkunasta kirosanoja, suuntasimme pankkiin. Vuoden mittainen maksuton tilimme CIBC:ssä oli päättymässä, ja meidän piti siirtyä Smart-tiliin, jotta emme maksaisi maksuja jokaisesta nostosta. Hymyilevä pankkivirkailija toivotti meidät tervetulleiksi ja lupasi, että homma hoituu kymmenessä minuutissa ja onnistuu tietenkin. Vietimme siellä kaksi ja puoli tuntia ja lähdimme sillä tiedolla, että he todennäköisesti jäädyttävät tilimme, koska meillä ei ole enää työviisumia vaan pelkkä matkailuviisumi. Ja lisäksi selvitimme, ettei tili sallinut meidän nostaa yli 800 Kanadan dollaria.

Tällä hetkellä siis kiidämme kohti Alaskaa noin 1500 dollarin käteisvarojen turvin – enempää meillä ei ole, ja jos he jäädyttävät tilimme, saatamme olla pulassa. Lähdimme Whitehorsesta kelmeän tunnelman vallassa ja karjuimme ikkunasta valtatielle: “JA KENELLE TÄSTÄ ON MITÄÄN HYÖTYÄ!!!!” Kun olimme haukkuneet myös rankemmilla sanoilla (pahoittelut mahdollisille tšekeille, jotka saattoivat kuulla meidät), olo helpottui hieman.

Ja niinpä ajamme jo kolmatta päivää kohti Alaskaa, ja yhä sataa. Tiedämme, että ympärillämme on todennäköisesti vuoria, mutta emme näe mitään. Joskus tuuri suosii, joskus ei. Sellaista matkustaminen todellisuudessa on.