Kaksi kuukautta autossa asuen: Länsi-Amerikan matkamme kauneus ja menetykset

Lomalla ja matkustamisella on ero. On eri asia lähteä kahden viikon reissulle kuin muuttaa kolmeksi kuukaudeksi asumaan autoon. Tämän me tunnemme joka päivä matkallamme Länsi-Amerikassa, kun etsimme paikkaa nukkumiseen, ruoanlaittoon tai peseytymiseen. Sen mukana tulevat myös huonon tuulen kyyneleet ja välillä halu jättää auto romuttamolle ja lentää ensimmäisellä lennolla lähimmältä lentokentältä kotiin.

Tasan kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun lähdimme leireilemään Havaijille. Sen jälkeen ajoimme Kanadan Calgarysta 3000 km Alaskaan ja kahden viikon kuluttua saman matkan takaisin Kanadaan, josta suuntasimme Yhdysvaltoihin. Koko ajan nukumme autossamme, jonka takatilaan olemme rakentaneet sängyn. Yhteensä olemme ajaneet jo noin 16 000 kilometriä.

>>> Osa 2 – Helteet, valkoiset yöt ja aseita kaikkialla. Tervetuloa Alaskaan

>>> Osa 3 – Miksi sinun täytyy käydä Alaskassa ainakin kerran elämässäsi

Ainoa asia, jota odotimme, oli iltaunet

Matka Alaskasta oli yhtä loputon kuin matka sinne. Vaikka meitä tällä kertaa ilahdutti loistava sää, vuoret ja metsät jaksoivat piristää loputonta tylsyyttämme ehkä vain ensimmäiset muutamat sata kilometriä. Aamulla heräsimme, ja ainoa asia, jota odotimme, oli iltaunet ja seuraava Harry Potter -osa.

Palkinto pitkän matkan jälkeen vai rangaistus?

Kolmen päivän jälkeen saavuimme toiseksi viimeiselle pysähdyspaikallemme Kanadassa. Panorama Ridge lähellä Whistleria Brittiläisen Kolumbian provinssissa. Yövyimme salaa suoraan polun alun parkkipaikalla ja pakkasimme aikaisin aamulla rinkat täyteen ja lähdimme. Edessämme oli 30 km ja 1800 metrin nousu. Ensimmäiset yhdeksän kilometriä ja yhdeksänsataa metriä nousua johtivat järven rannalla olevalle leiripaikalle, jonne meidän piti vain jättää rinkat, pystyttää teltta ja jatkaa Panorama Ridgelle. Jo noustessamme leirille olimme kuolla, ja söimme 3 kymmenestä tuomastamme keksistä (kuten Lukáš huomauttaisi).

Tähän me emme olleet luotuja. Vaikka vaelsimme joka toinen päivä, ne rinkat tappoivat vaellusegomme uskomattomalla vauhdilla. Kun saavuimme leirille, emme voineet kuvitella jatkavamme eteenpäin. Tuskin ehdimme purkaa teltan, kun jo nukahdimme. Tunnin toipumisen jälkeen otimme eväät ja jatkoimme matkaa.

Käsityksemme kunnostamme laski joka askeleella

Nousu oli jälleen armoton, mutta pian rinne loiveni, esiin avautuivat suklaamainoksen kaltaiset näkymät, ja aloimme uskotella itsellemme, että pahin oli jo takana. Kävelimme iloisina tasaista pätkää katsellen lumihuippuisia vuoria, pieniä jäätikköjärviä ja ihaillen niittykukkia, jotka reunustivat maisemaa niin kauniisti. Mutta sitähän me vain uskottelimme itsellemme. Kahden viimeisen kilometrin kohdalla vastaan tuli todellinen koettelemus jyrkän lumitaipaleen muodossa. Meitä ei lohduttanut edes se, että näimme monien mieluummin liukuvan takaisin alas pyllyllään.

Ja ensi kerralla vain helikopterilla

Pääsimme perille. Lukášilla alkoi uupumuksesta pyöriä pää. Emme siksi pysähtyneet kovin pitkäksi aikaa, ja paluumatkalla eksyimme vahingossa polulta. Luky tuskin enää käveli. Otin siis häneltä lähes väkisin rinkan ja komensin: ”Mennään.” Kahdeksan tunnin kärsimys oli ohi, ja kykenemättöminä syömään mitään ryömimme makuupusseihin ja nukahdimme pitkään, syvään uneen. Aamulla edessämme oli enää lyhyt ja kivulias laskeutuminen parkkipaikalle.

”Mitä te aiotte tehdä kuukauden Yhdysvalloissa? Kiivetä vuorille?”

Kahden päivän huoltotauon jälkeen mahtavien ystäviemme luona Vancouverissa suuntasimme Washingtoniin. Hetken luulimme, että joutuisimme kääntymään takaisin, muuttamaan koko suunnitelman ja lähtemään tutkimaan Kanadan itäosaa. Meidät pysäytettiin rajalla ja meitä kuulusteltiin tunnin ajan.

”Väitättekö te, että aiotte olla koko kuukauden Yhdysvalloissa leireillen ja vuorilla vaeltaen?” Jo kolmas virkailija katsoi meitä epäuskoisena ja kävi läpi samat kysymykset kuin edeltäjänsä.

Näimme itsemme jo matkalla takaisin Kanadaan

Lopulta hänkin, kuten edellinen, meni tutkimaan auton ja löysi meiltä kaksi avokadoa.

”Ja mitä tämä on? Ette maininneet tätä tulliselvityksessä.” Olimme todella unohtaneet, että meillä oli avokadoja. Onneksi hän uskoi, että olimme unohtaneet ne, muuten olisimme joutuneet maksamaan 300 dollarin sakon. Pahempaa oli se, että he eivät tienneet, mihin olivat laittaneet auton avaimemme. Eivätkä he saaneet selville sen virkailijan henkilöllisyyttä, joka ensimmäisenä tutki autoamme. Kiduttavan tunnin jälkeen pääsimme lopulta jatkamaan matkaa. Oli selvää, ettemme sinä päivänä ehtisi tehdä enää mitään.

Elämämme kallein vaellus maksoi 240 dollaria

Washingtonin vuoret ovat aivan erilaisia kuin Kanadassa tai Alaskassa. Kivisempiä, vaaleampia, puhtaampia, vähemmän uhkaavia, ja mitä etelämmäs mennään, sitä pyöreämmiltä ne näyttävät – eivätkä metsätkään ole yhtä tiheitä. Löysimme Everettin kaupungin lähistöltä vaelluksen, jonka piti sovelluksemme mukaan olla kaunein. Mt. Pilchuck Trail on lyhyt, 3 tunnin kävely huipulla olevalle näkötornille. Sen jaksavat lapsetkin. Meille se oli lastenleikkiä, mutta myös elämämme kallein reitti.

Chiquitalle jouduimme ostamaan kaksi uutta rengasta

Vaelluksen parkkipaikalle nimittäin johtaa vain kivinen soratie täynnä norsunkokoisia kuoppia. Ja siellä puhkaisimme renkaan paluumatkalla. Haaveemme suihkusta ja matkasta Seattleen romuttuivat, ja yövyimme likaisina korjaamon edessä, jonne pystyimme hädin tuskin ajamaan.

Ajattelimme kaikkea muuta paitsi kaikkein perustavinta

Joku olisi ehkä itkenyt, mutta meistä se oli naurettavaa. Kuten kaikista, joille sen Yhdysvalloissa kerroimme. ”Ette puhkaisseet rengasta 12 000 kilometrin aikana Yukonilla ja Alaskassa, ja sitten puhkaisette sen täällä Washingtonissa?” Yhtä huvittavana ja paradoksaalisena kuin kaikki muutkin sitä pitivät, meistä oli hauskaa, että olimme muistaneet kaiken mahdollisen, mitä autolle matkalla voisi tapahtua, mutta renkaan puhkeaminen ei ollut tullut mieleemme.

Washingtonin tulivuoret ovat yhä aktiivisia ja purkautuvat välillä

Vuonna 1980 Mt. St. Helens purkautui räjähdysmäisesti. Me päätimme siitä hullusta kolmenkymmenen asteen paahteesta huolimatta lähteä Harry’s Ridgelle, joka kulkee sen ympäri. Se oli aivan jotain muuta kuin vaeltaminen vuorilla. Eikä se muistuttanut myöskään kraatterissa kiipeilyä Havaijilla. Kävelimme kuivan, oudoista sitkeistä kukista täyden autiomaan halki upealle näköpaikalle, josta avautui näkymä Mt. Helensiin, järveen ja lumihuippuiseen Mt. McAdamsiin.

Missä Erämaa loppuu, siellä tulipalo alkaa

Greg ja Vicki toivottivat meidät lämpimästi tervetulleiksi Washingtonin ja Oregonin rajalle, vaikka kirjoitimme heille vasta 6 tuntia etukäteen. Muistelemme aina lämmöllä heidän vieraanvaraisuuttaan ja upeaa maisemaa Bridge of the Godsin ympärillä. Jos olet nähnyt elokuvan Erämaa (Wild), se on paikka, jossa Cheryl Strayed päättää kolme kuukautta kestäneen vaelluksensa. Seuraavana päivänä koko tämä maisema peittyi metsäpalojen savuun, joka hautasi kaikki näkymät.

Löysimme salaisia sopukoita, jotka vain paikalliset tuntevat

He lähettivät meidät siksi paikallisille vesiputouksille, False Creek Fallsille. Tunsimme itsemme kuin Avatar-elokuvassa. Se oli heiltä todella loistava idea – savua ei ollut vielä täällä, ja kuumuuteen auttoi vesiputouksesta roiskuvat vesipisarat.

Pakenimme savua. Mutta savua ryöppysi joka suunnasta. Tulta emme nähneet, mutta kaupungissa, johon pysähdyimme yöksi, taivas oli punainen kuin helvetin portit.

Misery Ridge Trail oli sumuisen usvan peitossa, samoin Painted Hills, mutta vielä pahempaa olivat korkeat lämpötilat. Odotimme, että kolmenkympin lämmöt saavuttaisivat meidät vasta etelämpänä, mutta täällä lämpömittari näytti jo 40 °C. Yksinkertaisen automme ja ”ajetaan sinne, minne juuri nyt huvittaa” -tyylisen suunnittelun ansiosta etsimme lähimmän uima-altaan ja suuntasimme sinne. Siellä polskivat vain lapset. Ja me.

Näimme paljon, sitä emme voi kiistää

Crater Lake -järven piti olla seuraava pysähdyspaikka, mutta emme lämmenneet sille kovin paljon, koska se oli kokonaan savun peitossa. Ja me haisimme kymmenessä sekunnissa auton ulkopuolella aivan savukaloilta. Niinpä pyrkiessämme pakoon paloja suuntasimme Tyynenmeren rannikolle Kaliforniaan.

Kaliforniassa on kylmä!

Mutta siellä iski taas kylmyys. Kaliforniassa ei odota vilua, vaikka olisit sen jo useaan kertaan kokenut – yksinkertaisesti niitä 17 astetta ei osaa odottaa. ”Olisihan sen voinut arvata, että kun ollaan San Franciscosta pohjoiseen, täällä on viileämpää”, kommentoin.

Ajoimme kaksi päivää rannikkoa pitkin yhdellä pysähdyksellä Redwood National Parkissa ja toisella Glass Beachilla. Se on paikka, jossa luonto on muuttanut roskat timanttiseksi lasinsirujen kentäksi, jota vähitellen kahmivat turistit, jotka ovat kuulleet rannasta. Sinä päivänä meidän piti vielä lähteä San Franciscoon, mutta emme jaksaneet. Ensimmäistä kertaa maksoimme itsellemme hotellin, jossa oli poreallas ja uima-allas, ja lykkäsimme San Franciscoa päivällä.

Turistit taistelemassa palasesta Instagram-mainetta

San Franciscon kauneudesta on kirjoitettu luultavasti jo liikaakin. Paikat, joihin ennen pääsi vaivatta, olivat nyt täynnä tööttääviä autoja ja vihaisia turisteja, jotka yrittivät saada parasta paikkaa kuvaa varten. Onneksi löysimme Baker Beach -rannan, josta näkyy Golden Gate Bridge ja jossa häiriönä on vain kourallinen turisteja ja muutama alaston auringonottaja hiekalla makaamassa tai kiviä vasten nojaamassa. Heitä ei perheiden ja lasten läsnäolo tuntunut haittaavan lainkaan. Hetken pohdimme, käyttävätkö he jotain, mutta pian jätimme ajatuksen sikseen ja asetuimme Kalifornian kallioille.

Muistan, miten helppoa oli päästä Alcatraziin. Ostimme samana päivänä liput ja astuimme laivaan. Se on nyt menneisyyttä. Nykyään paikat pitää varata vähintään kolme viikkoa etukäteen. Mutta me emme tienneet, missä olisimme seuraavana päivänä, joten kaikki, mikä vaatii huolellista suunnittelua ja taistelua muiden halukkaiden kanssa, ei ole meitä varten. Jos kyse olisi jonkin kukkulan tai vuoren kiipeämisestä, se sujuisi meiltä paremmin. Rannikkokävelyn jälkeen olimme saaneet tarpeeksemme turisteista, jotka survoivat suuhunsa donitseja (söimme mekin epätoivoissamme yhden), ja niin istuimme autoon ja ajoimme useita tunteja itään.

Havaiji Kalifornian ja Nevadan välissä – se on Lake Tahoe

Turkoosi vesi, jossa on ihana uida, veneitä, hiekkarantoja. Lake Tahoe osoittautui paratiisiksi Kalifornian ja Nevadan rajalla, niin ettemme olisi halunneet lähteä sieltä lainkaan. Välillä ajattelemme, että meidän olisi pitänyt jäädä sinne. Mutta kauniin auringonottopäivän jälkeen makasimme illalla auringonlaskun aikaan jo autossamme puolitoista tuntia etelämpänä, Mono Lakella.

Miksi hyttyset kauhistuttavat meitä

Karhuilla meitä ei kannata pelotella. Mutta hyttysistä osaisimme kertoa. Ensimmäinen vaelluksemme Yosemitessa, 20 Lakes Basin Loop Trail, oli hyttysten pesäpaikka, ja ne yrittivät aktiivisesti syödä meidät. Yhden tunnin aikana kaikki ruumiinosamme olivat niin pahasti hyttysten puremia, että ihomme muistutti profiilista Kuun kraattereita. Edes vahvin Alaskasta ostettu hyttyssuihke ei tehonnut, joten luovutimme ja pakenimme. Tämä olisi ennemmin kärsimystä kuin huvia.

Jatkoimme syvemmälle Yosemiteen. Kello oli vasta kaksi iltapäivällä, joten päätimme vaeltaa Cathedral Lakesille, reitille ikoniselle vuorelle, jonka Mac OS X -käyttäjät tuntevat. Illan myötä nousi myös kysymys, missä peseytyä. Tarjolla oli järkyttävän jääkylmä järvi puistosta lähtevän tien varrella, jonne meidän oli joka tapauksessa mentävä, sillä autossa yöpyminen Yosemitessa ei ole sallittua. Selvisimme kylvystä hengissä, se oli pääasia – samoin autossa vietetystä yöstä pimeällä kujalla ensimmäisessä puiston rajan takana olevassa pikkukaupungissa.

Disneyland keskellä kansallispuistoa

Jos joskus tekee mieli hakata päätä rattiin ruuhkassa Helsingissä, en toivoisi sinulle Yosemite Valleyn vierailua. Tämän kansallispuiston suosituin osa on pikemminkin huvipuisto tai Disneyland. Tuhansia autoja tööttäämässä toistensa päälle ja ihmisiä jonottamassa kuvaa kaikesta, mitä he ovat nähneet kavereidensa somessa. Välillä tulee tunne, että he tekevät sen velvollisuudesta, sillä kun katsoo heidän kasvojaan, he näyttävät useimmiten aika vihaisilta.

Kiipesimme suosituimmalle reitille Vernal Fallsille, jossa ohitimme jyrkällä nousulla vähintään sata ihmistä. Ohittaminen oli kuin autopelien pelaamista tietokoneella, jossa pitää yhä nopeammin väistellä vastaantulijoita ja kerätä pisteitä. Onneksi mitä lähemmäs huippua pääsimme, sitä enemmän jätimme pitkän ihmisjonon alapuolellemme ja heikoimmat putosivat pois. Vernal Fallsilta jatkoimme Nevada Fallsille, jonne 99 % turisteista ei enää päässyt.

Ja onko se sen arvoista? Vernal Fallsin ja Nevada Fallsin näkeminen on kuin päätyisi keskelle maagista laaksoa. Ellet juuri katso oikealle, vasemmalle tai taaksesi, eikä eteesi asetu joukko turisteja. Yosemite on käymisen arvoinen, mutta se ei ole paikka, jossa haluaisin viettää aikaa, kuten esimerkiksi Kanadan Kalliovuorilla. Silti, kun tulin tänne ensimmäisen kerran 9 vuotta sitten, se ei ollut vielä tällaista. Kun katsomme tilastoja, huomaamme, ettei muistini petä minua. Pelkästään vuodesta 2013 vuoteen 2016 kävijämäärä kasvoi 3,8 miljoonasta 5,2 miljoonaan. Mutta ei hätää – kekseliäät ihmiset löytävät aina pienen paikan, jossa nauttia luonnonihmeestä edes hetken rauhassa.