Kyyneleet pyrkivät esiin. Häpesin Tšekin tasavaltaa, häpesin EU:ta. Sillä hetkellä olisin halunnut leikkiä sankaria ja mennä vapauttamaan Ukrainaa omin pienin voimini. Kävelin Kristýnan vieressä – nuoren, kauniin ukrainalaisen, joka oli tullut journalismin kesäkouluun Užhorodista. Kun puhutaan Venäjästä ja sen aloittamasta sodasta, sanat tuntuvat usein loppuvan kesken.
”Me tiedämme, ettemme koskaan pääse Euroopan unioniin. Me tiedämme sen. Me kaikki tajuamme sen”, hänen äänensä oli hiljainen, täynnä epätoivoa ja alistumista, hellä ja samaan aikaan se leikkasi läpi jokaisen ajatukseni. Puhuimme sodasta. Enkä pystynyt sanomaan mitään. Mitä minun pitäisi hänelle sanoa – että se ei ole totta? Pitäisikö minun valehdella? Ja niin olin vain vaiti, ja me molemmat taistelimme, ettemme puhkeaisi paikan päällä huutamaan.
Ystävät Užhorodista tulevat journalismin kesäkouluun säännöllisesti, useimmiten he puhuvat tšekkiä, joskus pärjäämme englanniksi, ja kun sekään ei onnistu, kädet ja jalat ovat pelastuksemme. Silti he ovat sydäntemme murtajia, hymyjemme valloittajia ja ennakkoluulojen kaatajia. Tänä vuonna kaikki oli kuitenkin toisin. Innostuneita ja iloisia opiskelijoita täynnä olevan Havlíčkův Brodin yllä leijui aihe, jota jotkut eivät halunneet avata. Aihe, josta toiset taas yrittivät varovasti puhua, mutta pelkäsivät, millaisia reaktiot olisivat. Sota. Uskon, että joillakin opiskelijoilla oli itäisille ystävillemme kysymyksiä, joita he eivät koskaan esittäneet. Riitti, että yksi vieraistamme mainitsi sanan Maidan, ja yksi ukrainalaisista naisista juoksi kyyneleet silmissä ulos. Vain ovi paukahti hänen perässään. Ja minä vain toivoin, että hän tulisi takaisin.
Ja niin lopulta he aloittivat itse.
”Eikö mediaa enää kiinnosta Ukrainan sota, koska se on kestänyt liian kauan, eikä ehkä kiinnosta ihmisiä? Eikö sota ole sulautunut lehdissä arkiseen elämään?” kysyi Kristýna kesän journalismikoulun vieraalta, itävaltalaiselta toimittajalta Barbara Tóthilta. Salissa oli hiljaista. Barbarasta näki, että se, mitä hänen oli Kristýnalle vastattava, ei ollut hänelle mieluista. Jäätävä hiljaisuus. Kaikki tiesivät vastauksen.
Ukrainan sota ei enää täytä lehtien etusivuja, se ei enää ole päivän pääuutinen. Se on kestänyt liian kauan. Venäjä on propagandan mestari, ja Venäjällä ihmiset pitävät ukrainalaisia vihollisina. ”Tämä koskettaa minua henkilökohtaisesti, olen Venäjältä ja olen asunut muutaman vuoden Saksassa. Minulla on Venäjällä sukulaisia ja ystäviä, jotka seuraavat vain venäläistä mediaa. Ja he ovat sitä mieltä, että vain venäläinen media puhuu totta, eivätkä he luota lainkaan eurooppalaiseen mediaan. He luulevat, että Euroopassa on propagandaa ja että media Euroopassa valehtelee. Mitä minun pitäisi tehdä?” kysyy sujuvalla tšekillä Olga, joka opiskelee Berliinissä bohemistiikkaa. Kysymykseen, johon erityistiimi hakee vastausta Brysselissä, ei tietenkään kukaan paikallaolijoista osannut vastata.
”Venäläiset ovat pitkään yrittäneet tuhota kansamme. Kommunismin aikaan he kielsivät kirjojen julkaisemisen ukrainaksi. He yrittivät tuhota kansan sisältäpäin. Sillä mikä tekee kansasta kansan? Kieli. Sinä olet tšekki, mitä kieltä sinä puhut? Tšekkiä. Minä olen ukrainalainen, joten puhun ukrainaa.” Yakim oli juuri valmistunut oikeustieteestä. Hän on minua nuorempi. Ukrainassa mennään kymmenen peruskouluvuoden jälkeen suoraan yliopistoon.
”Venäjä ja ukraina ovat toisilleen yhtä läheisiä kuin tšekki ja slovakki. Mutta kun tapaamme venäläisen, he teeskentelevät, etteivät ymmärrä meitä, kun puhumme ukrainaa. Siksi jos Ukrainassa puhut venäjää, se tarkoittaa, ettet ole ukrainalainen”, hän osoittaa sydäntään, mutta myöntää, ettei asia ole niin mustavalkoinen. On venäjänkielisiä Ukrainan asukkaita, jotka liittyvät toiselle puolelle, mutta sitten on myös venäjänkielisiä ihmisiä, jotka ilmoittautuvat vapaaehtoisiksi.
”Loppujen lopuksi kyse ei ole ihmisistä vaan politiikasta.” Hän päättää keskustelun, ja olemme yhtä mieltä siitä, että meidän on erotettava kansa ja kulttuuri politiikasta. ”Venäläiset luulevat, että olemme vihollisia, koska niin heille kerrotaan mediassa.” Olemme kaiken kaikkiaan vain ihmisiä.
Älkäämme unohtako Ukrainaa.
Myös heille sota oli vuosia sitten pelkkä sana kirjallisuudesta.
