Maailmassa on tuhansia kauniita kolkkia, joissa luonnon taika tai ihmiskäsi on loihtinut paikkoja, joihin turistit matkaavat ympäri maailmaa voidakseen ottaa Facebookiin selfien juuri sen kuvan kanssa, jonka he ovat nähneet jo tuhat kertaa kitsch-tyylisissä kahvimukeissa tai seinäkalentereissa.
Mutta eivät ne mukit ja kalenterit minua neljättä kertaa Kanadaan vetäneet. Kanadalaisten ystävällisyys oli se, mikä minua kiehtoi. Kaunista on toki muuallakin – vaikkapa Suomen erämaissa tunturit eivät yllä kolmeen tuhanteen metriin, mutta meilläkin on maisemia, jotka lentokoneesta katsottuna näyttävät tuhansilta polkkaa tanssivilta sormilta.
Kanadaan matkustaminen on paluuta maahan, jossa ihmiset osaavat elää. OECD:n mukaan he kuuluvat maailman tyytyväisimpiin kansoihin. Ja minä olen jo kolme kertaa yrittänyt selvittää, miksi – kuinka se on mahdollista, kun väestö koostuu pääosin maahanmuuttajista. Kuinka he kaikki voivat olla yhtä ”hullun ystävällisiä”?
”Ja joskus se hermostuttaa mua, miten ne on koko ajan niin mukavia. Mä meen töihin, haluan kunnolla kiroilla, ja ne on niin tyytyväisiä. Mikä teitä ihmisiä vaivaa!” kuvailee Calgaryssa työskentelevä slovakki.
Kun sain vakuutettua Lukášin siitä, että muutamme muutamaksi kuukaudeksi Kanadaan, minua hieman pelotti, että olin ehkä sittenkin keksinyt sen heidän ystävällisyytensä – että kun siellä asuisimme, huomaisimme, etteivät he olekaan sellaisia. Etenkin kun laskeuduimme Montrealiin, Quebecin provinssiin, jossa kanadalaiset ovat koko Kanadan vähiten mukavia (mutta silti mukavampia kuin ihmiset useimmissa Euroopan maissa).
En koskaan uskonut palaavani Montrealiin jo kolmen vuoden kuluttua, ja tällä kertaa astuvani ulos lentokentältä paperi täynnä vaahteranlehtiä ja leima, joka antaa minulle luvan työskennellä vuoden maassa, jossa ihmiset vielä nauttivat elämästä. Facebookissa dokumentoimme melkein viisi kuukautta kestäneen Kanadan-jaksomme.
Sen, mikä tekee kanadalaisista maailman ystävällisimmän kansan, Lukáš tajusi jo ensimmäisenä päivänä Montrealissa. Halusimme ostaa jotain syötävää emmekä millään löytäneet ruokakauppaa – lopulta päädyimme intialaisia elintarvikkeita myyvään liikkeeseen.
”Voinko auttaa?” tarttuu tilanteeseen asiakas, joka lukee koko päivän matkustamisesta väsyneet katseemme. Hän käy täällä ilmeisen usein ja yrittää neuvoa, mitä meidän kannattaisi ostaa.
”Täällä lähellä on ruokakauppa, hetkinen, selvitän teille osoitteen”, hän soittaa hotelliin, jossa työskentelee, ja näyttää sitten puhelimesta, miten sinne pääsee.
Kaupan myyjä Canmoressa tietää meistä enemmän kuin naapurit kotona
”Odottakaa, ennen kuin lähdette, tätä teidän täytyy maistaa.” hän huutaa meille, kun sanomme, ettei meillä nyt ole nälkä emmekä osta sitä, mitä hän suosittelee. Lopulta lähdemme mukanamme muutama intialainen herkku, jotka hän ostaa meille ”koska ne on vain pakko maistaa”. Ja minä huokaisin helpotuksesta. Täällä ihmiset eivät olleet muuttuneet.
”Mä en tiedä, mikä niitä ihmisiä vaivaa. Lauantaina ne on kaikki jotenkin vihaisia. Mulla oli tänään yksi psykopaatti, joka näytti siltä kuin haluaisi tappaa jonkun. Ymmärrättekö?” kertoo Calgaryssa energinen kaupan myyjä, joka ei käsitä, että joku voi olla vihainen. Hän nauraa, ja me vain tuijotamme häntä tyhmästi ihmetellen, kuinka paljon hän ehtii puhua samalla kun pakkaa ostoksemme pusseihin. Sitten hän ojentaa meille pussit ja toivottaa mukavaa päivää.
Canmoressa meillä on jo oma myyjämme, jolla on kaksi työtä. Hän hymyilee meille aina sillä väsyneellä hymyllään ja kertoo lähtevänsä parin tunnin päästä seuraavaan vuoroon. Ja mekin kerromme hänelle omistamme. Myyjämme tietää meistä enemmän kuin naapurit kotona. Ja me taas tiedämme, kuka myyjistä lentää naimisiin takaisin kotiin Samoalle tai onko hänellä kotona kissa vai koira. Kun lähdimme, näimme ensimmäistä kertaa myyjämme täynnä energiaa. ”Mulla on enää yksi työ! Lopetan pian täälläkin.”
Se on ilmassa
”Miten menee, mistä te tulette, miten viihdytte täällä? Haluatteko neuvoja? Ei, meillä ei ole vapaita huoneita, mutta minä yritän soittaa viereiseen hotelliin, onko heillä vapaata – käykö?” Se on kai ilmassa. Sain sen minäkin. Ne, jotka hengittävät tätä koko elämänsä, ovat siihen kuin koukussa. Työskentelet hotellissa, mutta soittaville ihmisille etsit paikkoja myös muualta.
Kun siirrymme Lake Louiseen oppaiksi, osaamme jo 30 sekunnissa haastatella ihmisen läpikotaisin – jos hän vain osaa englantia – ja bonuksena selittää hänelle, mitä me täällä oikein teemme.
Ja lempirepliikkini, jonka toistin usein, kun amerikkalaiset yllättyneinä tokaisivat: ”Kanadalaiset on niin rasiiiiiiiittavan mukavia.” Ja minä aina pyöräytin silmiäni ja sanoin: ”Tiedäääään, eikö vain.”
Nyt ymmärrän, miksi eräs yritys vie Banffin ilmaa pulloissa ympäri maailmaa – ehkä meidänkin pitäisi ostaa sitä. Ehkä tarvitsisimme elämäämme enemmän tuota hymyä. Ehkä alkaisimme välittää enemmän lähimmäisistämme. No, ja ehkä myös haaskaisimme kasan rahaa eikä mitään tapahtuisi.
Istun kotona ja juon kahvia mukista, johon on kirjoitettu: ’Mountains are calling and I must go.’ Niistä vuorista, niistä huipuista, joiden muodot näen viiden kuukauden jälkeen silmät sulkiessani. Niistä taas ensi kerralla.
/Kertomuksia Working Holiday -jaksosta Kanadassa/
🚗 Car rental on the roadVerified rental cars in CanadaSearch with the DiscoverCars comparison engine — it compares prices from dozens of local and international rental companies, and most bookings come with free cancellation.
Compare car prices in Canada →
